Vanhustenhuollon muutokset lähtevät asenteista

Vaikka toreilla ja muutenkin vaalikentillä on ollut paljon puhetta eläkkeistä, kaikista mieleenpainuvimmat keskustelut olen käynyt vanhustenhuollon tilasta. Keskusteluihin mukaan eivät ole päässeet vanhukset, joita asia koskee, vaan heidän omaisensa.

Jo sana vanhustenhuolto on ongelmallinen. Se häivyttää sitä tosiasiaa, että jokainen meistä on ihminen aina kuolemaansa saakka. On surullista, että ihminen muuttuu huollettavaksi ja kulueräksi vanhetessaan.

Miettiessämme miten voisimme vahustenhuoltoa kehittää, parhaan huolen ja palvelut järjestämme kysymällä itseltämme: Jos muuttuisin huomenna vanhukseksi, minkälaista hoitoa toivoisin? Haluaisinko kenties, että minulta kysyttäisiin, mitä ruokaan haluaisin, mikä olisi mukava ajanviettotapa tai mihin aikaan haluaisin mennä nukkumaan?

Tällä yksinkertaisella ajatusleikillä pääsemme jo pitkälle. Vanhusten tulee voida elää normaalissa elämänpiirissä aivan kuin aiemmin. Tämä korostuu erityisesti fyysisesti hyväkuntoisten muistisairaiden kohdalla. Perimmäiset ongelmat eivät ratkea hoitajamitoituksilla, pääosassa ovat asenteemme – se, miten tarkastelemme yhteiskuntaa ja vanhusten roolia siinä.

Hyvää mallia näytti Ylen A-studio Hoivakodit kuntoon -ohjelmasarjallaan. Somerolaisessa hoivakodissa tilanne koheni dramaattisesti neljässä kuukaudessa ilman lisärahaa tai lisähenkilökuntaa.

Sisältö ja asenteet unohtuvat liian usein, kun puhutaan rahasta ja rakenteista. Suurikaan rahasumma tai henkilökunnan määrä ei korvaa toisten huomioon ottamista ja kunnioitusta – asioita, joiden pitäisi olla jokaisen palvelun lähtökohta.

Kun vanhuksia kohdellaan inhimillisesti, eikä teknokraattisesti hoitoa tarvitsevina yksikköinä, olemme hyvällä tiellä.

Anniina Peltola